RITUAL 3.0 OHJAAJAN SANA
Vaikka siirtymät elämänvaiheesta toiseen, ryhmien yhteyttä (rituaali sosiaalisena liimana) korostavat toiminnat, ja perinteiset pyhän kaipuun kieliopit ovat vahvasti läsnä, tuntuu oleellisin asia olevan toisaalla: siinä mitä draamallinen käsittely paljastaa ihmisestä rituaalin keskellä.
Rituaalinen ihminen on läsnä eleissä, siinä miten arkinen muutetaan painoarvoltaan toiseksi (käsienpitely muuttuu rituaaliksi kun siitä tehdään parisuhteen ideaalia lihallistava toiminta), ja siinä miten tunne kutsutaan luomaan uskottavuutta. Rocknroll ei ole rituaalia, se on rocknrollia, mutta monelle meistä sen soittaminen edustaa paljon sellaista mikä ei selityksiin mahdu: sähkökitarat ovat läsnä.
Rituaali alkoi näyttäytyä toiminnan runoutena, metaforien mahtina vapauttaa nimetön voima.
Rituaalin käsittely draaman ja esittävyyden avulla nostaa esiin rituaalin esittäviä piirteitä. Tuntuu ilmeiseltä että esittämisessä on rituaalia ja rituaalissa esittävyyttä, tuntuu myös ilmeiseltä ettei niitä voi toisillaan selittää. Esityksen kehys ja tarkoitus on toinen kuin rituaalin, mutta rituaali on ahne ilmiö ja käyttää kaikkea mikä toimii… se että naamio toimii teatterissa ja rituaalissa kertoo ehkä enemmän naamion mahdista kuin teatterin ja rituaalin samuudesta.
Tämä esitys ei ole pelkästään esityksellinen piiritystila jonka keskellä on rituaali: se on myös ”ritual for ritual”. Sen tarkoitus on olla rituaali rituaaliksi, mutta ilman muuta tilausta kuin halu altistua sille mitä me kaipaamme kun kaipaamme rituaalia…
